Kesän korvilla naistenlehdet toisensa perään huutelevat uimapukukunnon perään. Tai oikeastaan bikinikunnon. Piiloviesti vaikuttaisi olevan, että mikäli mielii järveen, on syytä näyttää ennemmin silakalta kuin tonnikalalta. Ihmisen mieleen halutaan myös terottaa, että kaikki muut rantaeläjät ovat kiinnostuneita juuri sinun läskeistäsi ja selluliiteistäsi.
Tämä on ehkä yksi niistä harvoista asioista, joista lihavana en ole suostunut kovin paljon stressaamaan. Olen ihan surutta palvonut aurinkoa bikinikuntoisten ystävieni rinnalla, vaikka oma ruhoni velloo rantapyyhkeen reunojen yli. Tietoista ajatustyötä rantaelämä kuitenkin vaatii. Joudun aktiivisesti olemaan ajattelematta, mitä muut mahdollisesti ajattelevat. Monimutkaista? Kyllä. Itsetietoista? Ehdottomasti.
Vaikka pystyn hyvillä mielin sujahtamaan tai sulloutumaan uimapukuuni ja marssimaan rannalle, en tietenkään ole huolista vapaa. Koska, kiitos median, tiedän bikinikunto-käsitteen, tiedän myös, etten sitä täytä. Joten siirtyessäni aruingonpalvontapisteeltä järveen vedän vatsaa kaikin voimin mutta mahdollisimman huomaamattomasti sisään. Ja ei, minä en kuulu niihin rantavedessä nilkkojaan uittaviin kikattelijoihin. Minun on päästävä veden alle, piiloon bikinikuntoisuuden vaatimuksia.
Koska kesällä pukeudutaan kevyemmin ja paljastavammin, uima-asu lienee äärimuoto tästä, tuntuu kesä vaativan lihavalta myös aivan erityistä itsetuntoa ja rohkeutta. Monesti en siihen pysty, mutta yritän. Uimapuvussa kehtaan kyllä esiintyä julkisestikin, mutta bikineistä en edes haaveile. Häpeäkerroin kohoaisi liiaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti