Hirvittävän monia yrityksiä. Tuhansia laskettuja kaloreita. Ja pisteitä ja hiilareita ja kaikkea. Lukuisia uusia alkuja. Satoja motivaatiopuheita. Kymmeniä laihdutusblogeja tai -lehtiä. Useita vannomisia. Toistuvia lupauksia itselle. Yksi elämäntapamuutoksen ympärille kasattu oma blogi.
Ei yhtään todellista onnistumista.
Olen positiivinen ja hyväntuulinen ihminen - kaikessa muussa paitsi näissä painoasioissa. Tätä blogia aloitellessani olin varma: "NYT! Nyt on oikea aika ja hetki! Odottakaapas vaan!" Sitten tapahtui jotakin. Arjen kiire vei mennessään, piti tarttua omasta niskasta loman tullen (Ymmärrettävää, eikö? Joskus ei vain ehdi miettiä kilojaan.). Loma tuli, motivaatio jäi jonnekin. Halua olisi kyllä ja tahtoakin, mutta jotenkin ei vain jaksa. On hirmunälässä paljon helpompi kurvaista Mäkkärin Drive in -kaistalle, tilata kaksi juustoburgeria ja light-kola (tuo omantunnon hiljentäjä), kuin odottaa kotiin ja tehdä terveellisiä valintoja.
Helpompi. Helppo. Vaarallinen sana. Laihdutusongelmani, ei vaan paino-ongelmani, kumpuaa laiskuudesta. Mielen laiskuudesta. Epämukavuus ja vaikeus eivät innosta. Mikä siis avuksi?
ps. Tervetuloa, uusi lukija!! Kiva, kun liityit lukijakuntaan. Enää neljä uutta lukijaa ja joudun lunastamaan lupaukseni ja kipuamaan vaa'alle ja julkistamaan painoni. Hui! Siitäkö pelastus laiskimukselle?
tiistai 21. kesäkuuta 2011
torstai 16. kesäkuuta 2011
Pulleron pottusalaatti
 |
| http://liianlaski.blogspot.com/2011/06/reseptikestit.html |
Kupariperhonen on lanseerannut mainion idean, joka kulkee nimellä Reseptikestit. Kuvatekstinä on linkki Liian läski lentämään -blogiin, josta voi lukea enemmän Reseptikesteistä.
Haluan kantaa korteni reseptikekoon perunasalaatin muodossa. Juhannuksen lähestyessä itse kukin kaipailee varmasti lisukeideoita grillattavien lihojen ja kasvisten kylkeen. Perunasalaatti on vaihtoehdoista yksi. Olen vuosien saatossa kokeillut mitä erilaisimpia perunasalaattiohjeita, mutta tähän viimeisimpään olen ollut kaikista tyytyväisin. Itseäni kaupan majoneesissa lilluva valmisperunasalaatti ällöttää, joten silloin kun kyseistä muonaa kaipaan, teen sen itse. Reseptini on suuntaa antava ja varmasti vain paranee, jos kukin sitä omien mieltymystensä mukaan soveltaa. :)
Pulleron pottusalaatti (4 - 6:lle hengelle)
Puoli kiloa varhaisperunoita
1 prk kevytkermaviiliä
1 prk ranskankermaa (Kokemuksesta tiedän, että tämän voi jättää poiskin! Rakenne on silloin löysempi.)
1 rkl kapriksia
Maustekurkku
½ omena
Sipuli
Teelusikan kärjellinen chilijauhetta
½ tl sokeria
Suolaa ja mustapippuria maun mukaan
1. Keitä perunat. Varo keittämästä liian pehmeiksi, perunat saavat olla napakoita.
2. Pilko maustekurkku, omena ja sipuli pienehköiksi kuutioiksi. Hienonna kapriksia hieman.
3. Sekoita kermaviili ja ranskankerma sekä kurkku, omena, sipuli ja kaprikset.
4. Pilko keitetyt perunat koon mukaan kahdesta neljään osaan. Perunat saavat olla selvästi muita kiinteitä aineksia suurempia.
5. Mausta ja maista ja mausta tarpeen mukaan uudelleen. :)
Pottusalaatti maistuu hyvin esimerkiksi paistettujen pihvien kylkiäisinä. Reilu annos salaattia riittää lounaaksi tai päivälliseksi sinälläänkin.
keskiviikko 15. kesäkuuta 2011
Bikinikunnossa?
Kesän korvilla naistenlehdet toisensa perään huutelevat uimapukukunnon perään. Tai oikeastaan bikinikunnon. Piiloviesti vaikuttaisi olevan, että mikäli mielii järveen, on syytä näyttää ennemmin silakalta kuin tonnikalalta. Ihmisen mieleen halutaan myös terottaa, että kaikki muut rantaeläjät ovat kiinnostuneita juuri sinun läskeistäsi ja selluliiteistäsi.
Tämä on ehkä yksi niistä harvoista asioista, joista lihavana en ole suostunut kovin paljon stressaamaan. Olen ihan surutta palvonut aurinkoa bikinikuntoisten ystävieni rinnalla, vaikka oma ruhoni velloo rantapyyhkeen reunojen yli. Tietoista ajatustyötä rantaelämä kuitenkin vaatii. Joudun aktiivisesti olemaan ajattelematta, mitä muut mahdollisesti ajattelevat. Monimutkaista? Kyllä. Itsetietoista? Ehdottomasti.
Vaikka pystyn hyvillä mielin sujahtamaan tai sulloutumaan uimapukuuni ja marssimaan rannalle, en tietenkään ole huolista vapaa. Koska, kiitos median, tiedän bikinikunto-käsitteen, tiedän myös, etten sitä täytä. Joten siirtyessäni aruingonpalvontapisteeltä järveen vedän vatsaa kaikin voimin mutta mahdollisimman huomaamattomasti sisään. Ja ei, minä en kuulu niihin rantavedessä nilkkojaan uittaviin kikattelijoihin. Minun on päästävä veden alle, piiloon bikinikuntoisuuden vaatimuksia.
Koska kesällä pukeudutaan kevyemmin ja paljastavammin, uima-asu lienee äärimuoto tästä, tuntuu kesä vaativan lihavalta myös aivan erityistä itsetuntoa ja rohkeutta. Monesti en siihen pysty, mutta yritän. Uimapuvussa kehtaan kyllä esiintyä julkisestikin, mutta bikineistä en edes haaveile. Häpeäkerroin kohoaisi liiaksi.
Tämä on ehkä yksi niistä harvoista asioista, joista lihavana en ole suostunut kovin paljon stressaamaan. Olen ihan surutta palvonut aurinkoa bikinikuntoisten ystävieni rinnalla, vaikka oma ruhoni velloo rantapyyhkeen reunojen yli. Tietoista ajatustyötä rantaelämä kuitenkin vaatii. Joudun aktiivisesti olemaan ajattelematta, mitä muut mahdollisesti ajattelevat. Monimutkaista? Kyllä. Itsetietoista? Ehdottomasti.
Vaikka pystyn hyvillä mielin sujahtamaan tai sulloutumaan uimapukuuni ja marssimaan rannalle, en tietenkään ole huolista vapaa. Koska, kiitos median, tiedän bikinikunto-käsitteen, tiedän myös, etten sitä täytä. Joten siirtyessäni aruingonpalvontapisteeltä järveen vedän vatsaa kaikin voimin mutta mahdollisimman huomaamattomasti sisään. Ja ei, minä en kuulu niihin rantavedessä nilkkojaan uittaviin kikattelijoihin. Minun on päästävä veden alle, piiloon bikinikuntoisuuden vaatimuksia.
Koska kesällä pukeudutaan kevyemmin ja paljastavammin, uima-asu lienee äärimuoto tästä, tuntuu kesä vaativan lihavalta myös aivan erityistä itsetuntoa ja rohkeutta. Monesti en siihen pysty, mutta yritän. Uimapuvussa kehtaan kyllä esiintyä julkisestikin, mutta bikineistä en edes haaveile. Häpeäkerroin kohoaisi liiaksi.
Harmaan viikon harmaat ajatukset
On käynyt, kuten niin usein ennenkin:
Elämä on ajanut painonhallinnan ohi. (Ja bloggaamisen ohi myös.)
On ollut kiireistä, vaikka piti alkaa rauhallinen loma-aika. Kuumassa helteessä on ollut helppo sortua sokerisiin limppareihin (Tekosyy: Nesteitä on saatava!), suolaisiin sipseihin (Tekosyy: Suolaa on saatava!), rasvaa tihkuviin herkkuihin (Tekosyy: Grillikausi on niin lyhyt!). Helteiden mentyä mikään ei muuttunut.
Olen sentään lukenut Patrik Borgin teoksen ja pohtinut lukemaani. Miettinyt, että minä ainakaan en tunne nälkää tai paremminkin sen eri asteita. Nälkäasteikkoni on melkeinpä tasolla sudennälkä - ähky. Välimuotoja harrastan liian harvoin.
Olen yrittänyt lukea toisten blogeja, inspiroitua. Yritykseksi on jäänyt. Miten ihmeessä kiskoisin itseni ylös suosta, jonka hetteikkö muodostuu laiskuudesta? Kun ei jaksaisi ja viitsisi muka koko ajan syömisiään vahdata. Yritänpä hieman itseni kurittamiseksi muistella tämänkin päivän syömisiä. Silkkaa puputusta. Ja päivähän lähti jo liikkeelle väärällä valinnalla: ei aamiaista. Koskakohan oppisin?
--
Aamiainen
Jäi väliin
Lounas
Kivennäisvettä
Kolmasosa perhepizzasta
Päivällinen
Kaksi voileipää (päällä margariinia, kinkkua, juustoa, tomaattia - kaikkia näitä runsaasti)
Kahvi
Iltapala
300 g riisipuuroa sokerilla
Lisäksi
Voileipä (kuten päivällisellä)
Noin 3 dl toffeejäätelöä
Iso lasillinen karpalomehua
Elämä on ajanut painonhallinnan ohi. (Ja bloggaamisen ohi myös.)
On ollut kiireistä, vaikka piti alkaa rauhallinen loma-aika. Kuumassa helteessä on ollut helppo sortua sokerisiin limppareihin (Tekosyy: Nesteitä on saatava!), suolaisiin sipseihin (Tekosyy: Suolaa on saatava!), rasvaa tihkuviin herkkuihin (Tekosyy: Grillikausi on niin lyhyt!). Helteiden mentyä mikään ei muuttunut.
Olen sentään lukenut Patrik Borgin teoksen ja pohtinut lukemaani. Miettinyt, että minä ainakaan en tunne nälkää tai paremminkin sen eri asteita. Nälkäasteikkoni on melkeinpä tasolla sudennälkä - ähky. Välimuotoja harrastan liian harvoin.
Olen yrittänyt lukea toisten blogeja, inspiroitua. Yritykseksi on jäänyt. Miten ihmeessä kiskoisin itseni ylös suosta, jonka hetteikkö muodostuu laiskuudesta? Kun ei jaksaisi ja viitsisi muka koko ajan syömisiään vahdata. Yritänpä hieman itseni kurittamiseksi muistella tämänkin päivän syömisiä. Silkkaa puputusta. Ja päivähän lähti jo liikkeelle väärällä valinnalla: ei aamiaista. Koskakohan oppisin?
--
Aamiainen
Jäi väliin
Lounas
Kivennäisvettä
Kolmasosa perhepizzasta
Päivällinen
Kaksi voileipää (päällä margariinia, kinkkua, juustoa, tomaattia - kaikkia näitä runsaasti)
Kahvi
Iltapala
300 g riisipuuroa sokerilla
Lisäksi
Voileipä (kuten päivällisellä)
Noin 3 dl toffeejäätelöä
Iso lasillinen karpalomehua
maanantai 6. kesäkuuta 2011
Kesäkilot = kesäkirot?
Lauantaina oli juhlia yhdellä jos toisellakin, mutta painonpudotukseni osalta juhlaan ei ole aihetta. Ryhtiliikkeen aika on tullut, ehdottomasti. Ryhtiliikkeen tekeminen ei vain ole kovin helppoa, kun tuntuu, että vähintään joka toinen sosiaalinen tilanne rakentuu ruuan ympärille. Ja tällainen ihmisnarkkari kun olen, en suostu ajamaan sosiaalista elämäänikään alas - edes kilojen tähden.
Olen miettinyt viime aikoina kilojani paljon. Etenkin siksi, etten oikein ymmärrä, kuinka voin tietää, että pienenemisen on alettava, mutta en käytännössä onnistu hyödyntämään tietojani. Olenkin ehdottomasti sitä mieltä, että harvan lihavan painonpudotus kärsii tiedon puutteesta.
Kesä saa muistamaan aivan uudella tavalla muutamia laihtumaan motivoivia seikkoja. Ensinnäkin on hameet. Nuo kesäpäivien sopivan viileät ja kevyet vaatekappaleet, joihin sonnustautuessaan voi riemuita naisellisuudestaan koko sielullaan. Mutta hameen alla piilee odottamaton vaara: reidet! Mitä antaisinkaan, jos en joutuisi kuumina kesäpäivinä, niinä hamepäivinä, valitsemaan rikki palavien reisien ja mummohenkisten "pyöräilyshortsien" väliltä. Oikeastaan meni monen monta kesää, että ymmärsin jälkimmäisen olevan edes vaihtoehto. Mutta vaikka punaiset ja kipeät sisäreidet ovat vältettävissä, vielä mieluummin vetäisin hamosen päälleni vailla ensimmäistäkään reisihuolta.
Toinen kesän mukanaan tuoma motivaatiotekijä liittyy matkustamiseen. Rakastan ulkomaanmatkailua. Aina aiemmin tärkein tekijä matkaa suunniteltaessa oli kohde tai hinta. Kunnes kipusin puolisen vuotta sitten koneeseen, jonka turvavyö ei yltänytkään ympärilleni. Ja saman henkisen helvetin koin kaksi kuukautta myöhemmin eri yhtiön koneessa. Sattumasta ei siis ollut kyse! Minusta on vain tullut lopullisesti liian iso. Nyt joudun miettimään kesälomakohteeni lentokoneen ehdoilla (Mistä löytyvät tarpeeksi pitkät vyöt?). Joudun niin ikään matkaseuraksi valitsemaan joko ylhäisen yksinäisyyden tai perheenjäsenen, sillä ystävät, jotka yleensä ovat matkassani, eivät kyllä saa nähdä alennustilaani, jos joudun jälleen jatkopalan turvavyöhön pyytämään. Häpeä on sietämätön kumppani.
Tavallaan lentokoneista ja matkustamisesta voisin saada mukavan konkreettisen ja suht nopeasti saavutettavankin tavoitteen. Vyöt eivät olleet kovin paljon liian lyhyitä, joten niiden väliin saattaisi kyetä melko lyhyessäkin ajassa sujahtamaan...
Olen miettinyt viime aikoina kilojani paljon. Etenkin siksi, etten oikein ymmärrä, kuinka voin tietää, että pienenemisen on alettava, mutta en käytännössä onnistu hyödyntämään tietojani. Olenkin ehdottomasti sitä mieltä, että harvan lihavan painonpudotus kärsii tiedon puutteesta.
Kesä saa muistamaan aivan uudella tavalla muutamia laihtumaan motivoivia seikkoja. Ensinnäkin on hameet. Nuo kesäpäivien sopivan viileät ja kevyet vaatekappaleet, joihin sonnustautuessaan voi riemuita naisellisuudestaan koko sielullaan. Mutta hameen alla piilee odottamaton vaara: reidet! Mitä antaisinkaan, jos en joutuisi kuumina kesäpäivinä, niinä hamepäivinä, valitsemaan rikki palavien reisien ja mummohenkisten "pyöräilyshortsien" väliltä. Oikeastaan meni monen monta kesää, että ymmärsin jälkimmäisen olevan edes vaihtoehto. Mutta vaikka punaiset ja kipeät sisäreidet ovat vältettävissä, vielä mieluummin vetäisin hamosen päälleni vailla ensimmäistäkään reisihuolta.
Toinen kesän mukanaan tuoma motivaatiotekijä liittyy matkustamiseen. Rakastan ulkomaanmatkailua. Aina aiemmin tärkein tekijä matkaa suunniteltaessa oli kohde tai hinta. Kunnes kipusin puolisen vuotta sitten koneeseen, jonka turvavyö ei yltänytkään ympärilleni. Ja saman henkisen helvetin koin kaksi kuukautta myöhemmin eri yhtiön koneessa. Sattumasta ei siis ollut kyse! Minusta on vain tullut lopullisesti liian iso. Nyt joudun miettimään kesälomakohteeni lentokoneen ehdoilla (Mistä löytyvät tarpeeksi pitkät vyöt?). Joudun niin ikään matkaseuraksi valitsemaan joko ylhäisen yksinäisyyden tai perheenjäsenen, sillä ystävät, jotka yleensä ovat matkassani, eivät kyllä saa nähdä alennustilaani, jos joudun jälleen jatkopalan turvavyöhön pyytämään. Häpeä on sietämätön kumppani.
Tavallaan lentokoneista ja matkustamisesta voisin saada mukavan konkreettisen ja suht nopeasti saavutettavankin tavoitteen. Vyöt eivät olleet kovin paljon liian lyhyitä, joten niiden väliin saattaisi kyetä melko lyhyessäkin ajassa sujahtamaan...
torstai 2. kesäkuuta 2011
Nopeasti
Kiireviikko alkaa hellittää. Joskus arki vyöryy yli sellaisella voimalla, ettei ehdi huomatakaan ennen kuin on jäänyt sen alle ja ohittamaksi.
Olen niin alussa pienentymiseni tiellä, että pienetkin ponnistukset tuntuvat ylivoimaisilta stressin ja työasioiden ristipaineessa. Mutta silti: on onnistumisiakin! Tänään ostin Hesburgerista kanasalaatin kanaburgerin sijasta - valinta, jota mietin pitkään. Jos olisin ehdottomasti halunnut hampurilaista, olisin sen varmasti ostanut. Mutta tänään minulla oli nälkä ja tarve nopealle ruualle, joten itseäni kuunneltuani ymmärsin, että kanasalaatti kelpaisi hyvin.
Opettelen armollisuutta itseäni kohtaan, joten pienetkin onnistumiset on nostettava tapetille. Tarpeeksi monta pientä muutosta on toivottavasti joskus yhtä kuin yksi iso muutos - pienempi Pullero.
Toivottavasti kiireviikon jälkimyrskyn jälkeen on aikaa vähän pidemmällekin postaukselle. Nyt näin, pikaisesti vain.
Olen niin alussa pienentymiseni tiellä, että pienetkin ponnistukset tuntuvat ylivoimaisilta stressin ja työasioiden ristipaineessa. Mutta silti: on onnistumisiakin! Tänään ostin Hesburgerista kanasalaatin kanaburgerin sijasta - valinta, jota mietin pitkään. Jos olisin ehdottomasti halunnut hampurilaista, olisin sen varmasti ostanut. Mutta tänään minulla oli nälkä ja tarve nopealle ruualle, joten itseäni kuunneltuani ymmärsin, että kanasalaatti kelpaisi hyvin.
Opettelen armollisuutta itseäni kohtaan, joten pienetkin onnistumiset on nostettava tapetille. Tarpeeksi monta pientä muutosta on toivottavasti joskus yhtä kuin yksi iso muutos - pienempi Pullero.
Toivottavasti kiireviikon jälkimyrskyn jälkeen on aikaa vähän pidemmällekin postaukselle. Nyt näin, pikaisesti vain.
sunnuntai 29. toukokuuta 2011
Travelleri minäkin
"Matka on määränpäätä tärkeämpi."
Yllä olevan sitaatin kuulee milloin missäkin yhteydessä. Painonpudotuksen tai -hallinnan yhteydessä se saa välillä irvokkaita sävyjä. Miksi minun pitäisi nähdä lukuisat herkkuihin lankeamiset, itsetunnon karikot, kasvavat vaatekoot tai ruoka-ahdistukset tärkeinä, vaikka määränpään, itselleni sopivan painon, joskus saavuttaisinkin? Eikö silloin tärkeintä ole paino, jossa tunnen oloni hyväksi? Enkö silloin voi päästää irti näistä toivon ja epätoivon sotkuisista langanpäistä, jotka painonpudotustani ympäröivät? Vaikka kyseenalaistan jo kliseeksikin kuluneen lausahduksen, uskon siihen kuitenkin - suurimmaksi osaksi ainakin.
Pullero pieneksi -projektin määränpää on vielä tuntematon. En ole asettanut kilo- tai kokotavoitteita, vaan ensisijaisesti tähtään sellaiseen olotilaan, jossa olen itseeni tyytyväinen. Matka määränpäähäni on siis mitattavissa paitsi tiputetuissa (kilo-)grammoissa, myös tehdyssä henkisessä työssä. Toivon kyllä painavani joskus alle 100 kiloa. En vain tiedä, riittääkö se tai pääsenkö tuohon määränpäähän.
Vaikka tarkkaa määräänpäätä en vielä tiedä, matkalla tiedän jo olevani. Oikeastaan matkani on alkanut jo pari vuosikymmentä sitten. Tiedättehän sen hetken, kun kuulee jostakin ystävän ulkomaanreissusta tai näkee televisiossa matkatoimiston mainoksen tai näkee internetissä kuvan jostakin ihanasta matkakohteesta, ja samalla hetkellä on varma, että itsekin täytyy päästä matkustamaan? Hetki on pieni ja ohikiitävä ja kun aikanaan makaa palmujen alla aurinkorannalla tai kipuaa Eiffel-torniin, ei ehkä muistakaan sitä liikkeelle sysännyttä tovia elämästään.
Kun olin ensimmäisellä luokalla koulussa, kuljin kerran kotimatkalla linja-autopysäkin ohi. Pysäkillä seisoi vanha nainen, ihan ystävällinen sellainen, joka katsoi minua pitkään hymyillen ja sanoi: "Sinäpä olet riski likka." Hämmennyin, koska en tiennyt, mitä "riski" tarkoittaa. Kotona en kertonut linja-autopysäkin mummelista, mutta kysyin äidiltä, mitä uusi, ihmeellinen sana tarkoittaa. Äiti ei tiennyt kontekstia ja suomensi sanan "lihavaksi". Jos äiti olisi tiennyt keskustelustani vieraan vanhuksen kanssa, hän olisi aivan varmasti keksinyt toisenlaisen selityksen. Äiti ei kuitenkaan arvannut kyselyni taustoja, joten seitsemänvuotiaana tajusin olevani lihava ja aloitin matkani itseni hyväksymiseksi.
Tähänastinen matkani on ollut leimallisesti polku, jossa kertyneet kilot ja itsetuntoni risteävät. Kaksi polkua, joilla ei saisi olla mitään tekemistä keskenään, mutta joiden risteyksestä löydän itseni yhä uudelleen ja uudelleen. Olen liian elämännälkäinen jättäytyäkseni täysin kilojeni vangiksi, mutta vapaa en ole - en todellakaan. Ajattelen lihavuuttani päivittäin ja mitä erilaisimmissa tilanteissa. Töissä istun toimistotuoliin, jonka jousista kuuluu meteliä tuolista noustessani - olenhan lihava! Kaikki ystäväni ovat löytäneet elämänsä miehet mutta itse en uskalla edes lähestyä ketään romanttisessa saati seksuaalisessa mielessä - olenhan lihava! Kaupassa huomaan sillä kertaa ostaneeni kaikkea muuta paitsi vihanneksia ja hedelmiä ja huomaan miettiväni, kuinka kassa tai muut kassalle jonottavat asiakkaat tuomitsevat minut mielessään - olenhan lihava! Jokainen lihavuusajatus on yksi etappi matkallani, valitettavasti niistä jokainen on vain vienyt minua kauemmas määränpäästäni. Niin kauas, että nyt joudun huokailemaan jo valmiiksi loputtomalta tuntuvan tien edessä.
Pitkällä aikavälillä matkani on siis ollut vaiherikas ja toistunut päivästä toiseen. Toisinaan olen yrittänyt laihduttaa, toisinaan lopettaa kaikki toiveenikin laihtumisesta. Ensimmäistä kertaa nyt alan kuitenkin tuntea, että määränpääni, olkoonkin tuntematon, voisi olla joskus tavoitettavissa - eikä vain unelmissani.
Ensimmäisen kerran, kun puhutaan lähimenneisyydestä, painonpudotusajatukseni lähti liikkeelle joskus viime syksynä (?), kun luin äidiltä lainaamastani KG-lehdestä toimittaja Annakaisa Vääräniemen haastattelun. Sittemmin kävin tutustumassa myös hänen, nyt jo päivittymättömään, blogiinsa. Vääräniemen tarina ja hänen rohkeutensa kertoa siitä tekivät vaikutuksen, kipinä syttyi minussakin. Syksyllä luin paljon myös karppauksesta ja ajattelin, että helpostikos minäkin nyt vaihtaisin aamumurot pekoniin ja niin edespäin. Tammikuussa koitti totuuden hetki: karppikokeilu. Motivaatio tyssäsi kuin seinään mutta ajatus painonpudotuksesta jäi kytemään.
Sitten noin vain eräänä toukokuisena päivänä perustin blogini. Ajattelin, että vaikka määränpäätä en vielä tiedäkään, matkapäiväkirjasta tuskin on haittaa. Ensimmäistä kertaa aion olla lempeä itselleni, hyväksyä virheet - toistuvatkin. Nyt voisin esimerkiksi julistaa, että huomenna maanantaina alkaa Uusi Elämä. Sen verran aktiivisesti olen nimittäin säheltänyt syömisteni kanssa. Mutta ei, ei huomenna ala mikään Uusi Elämä vaan tämä sama vanha jatkuu. Tämä sama vanha elämä ja sama projektini, matkani, joka on jo kiemurrellut sen verran ettei säikähdä uusistakaan mutkista. Askellukseni, matkantekoni on hidasta, mutta ehkä pienetkin saavutukset ovat tärkeitä todettaviksi:
Vuosi sitten ostamani ja silloin oikeankokoiset farkut, jotka huhtikuussa kiristivät pahasti, eivät eilen kokeillessani olleetkaan aivan yhtä tuskaisesti päälle puettavat. Syitä voi olla monia, mutta uskottakoon nyt hetkellisesti, että jotakin on tehty oikein.
Tämän blogini aikana en ole vielä syönyt yhtäkään sipsiä. En edes niitä herkullisimpia, joita alkukeväästä saattoi mennä kaksi tai kolmekin pussia viikossa.
Yllä olevan sitaatin kuulee milloin missäkin yhteydessä. Painonpudotuksen tai -hallinnan yhteydessä se saa välillä irvokkaita sävyjä. Miksi minun pitäisi nähdä lukuisat herkkuihin lankeamiset, itsetunnon karikot, kasvavat vaatekoot tai ruoka-ahdistukset tärkeinä, vaikka määränpään, itselleni sopivan painon, joskus saavuttaisinkin? Eikö silloin tärkeintä ole paino, jossa tunnen oloni hyväksi? Enkö silloin voi päästää irti näistä toivon ja epätoivon sotkuisista langanpäistä, jotka painonpudotustani ympäröivät? Vaikka kyseenalaistan jo kliseeksikin kuluneen lausahduksen, uskon siihen kuitenkin - suurimmaksi osaksi ainakin.
Pullero pieneksi -projektin määränpää on vielä tuntematon. En ole asettanut kilo- tai kokotavoitteita, vaan ensisijaisesti tähtään sellaiseen olotilaan, jossa olen itseeni tyytyväinen. Matka määränpäähäni on siis mitattavissa paitsi tiputetuissa (kilo-)grammoissa, myös tehdyssä henkisessä työssä. Toivon kyllä painavani joskus alle 100 kiloa. En vain tiedä, riittääkö se tai pääsenkö tuohon määränpäähän.
Vaikka tarkkaa määräänpäätä en vielä tiedä, matkalla tiedän jo olevani. Oikeastaan matkani on alkanut jo pari vuosikymmentä sitten. Tiedättehän sen hetken, kun kuulee jostakin ystävän ulkomaanreissusta tai näkee televisiossa matkatoimiston mainoksen tai näkee internetissä kuvan jostakin ihanasta matkakohteesta, ja samalla hetkellä on varma, että itsekin täytyy päästä matkustamaan? Hetki on pieni ja ohikiitävä ja kun aikanaan makaa palmujen alla aurinkorannalla tai kipuaa Eiffel-torniin, ei ehkä muistakaan sitä liikkeelle sysännyttä tovia elämästään.
Kun olin ensimmäisellä luokalla koulussa, kuljin kerran kotimatkalla linja-autopysäkin ohi. Pysäkillä seisoi vanha nainen, ihan ystävällinen sellainen, joka katsoi minua pitkään hymyillen ja sanoi: "Sinäpä olet riski likka." Hämmennyin, koska en tiennyt, mitä "riski" tarkoittaa. Kotona en kertonut linja-autopysäkin mummelista, mutta kysyin äidiltä, mitä uusi, ihmeellinen sana tarkoittaa. Äiti ei tiennyt kontekstia ja suomensi sanan "lihavaksi". Jos äiti olisi tiennyt keskustelustani vieraan vanhuksen kanssa, hän olisi aivan varmasti keksinyt toisenlaisen selityksen. Äiti ei kuitenkaan arvannut kyselyni taustoja, joten seitsemänvuotiaana tajusin olevani lihava ja aloitin matkani itseni hyväksymiseksi.
Tähänastinen matkani on ollut leimallisesti polku, jossa kertyneet kilot ja itsetuntoni risteävät. Kaksi polkua, joilla ei saisi olla mitään tekemistä keskenään, mutta joiden risteyksestä löydän itseni yhä uudelleen ja uudelleen. Olen liian elämännälkäinen jättäytyäkseni täysin kilojeni vangiksi, mutta vapaa en ole - en todellakaan. Ajattelen lihavuuttani päivittäin ja mitä erilaisimmissa tilanteissa. Töissä istun toimistotuoliin, jonka jousista kuuluu meteliä tuolista noustessani - olenhan lihava! Kaikki ystäväni ovat löytäneet elämänsä miehet mutta itse en uskalla edes lähestyä ketään romanttisessa saati seksuaalisessa mielessä - olenhan lihava! Kaupassa huomaan sillä kertaa ostaneeni kaikkea muuta paitsi vihanneksia ja hedelmiä ja huomaan miettiväni, kuinka kassa tai muut kassalle jonottavat asiakkaat tuomitsevat minut mielessään - olenhan lihava! Jokainen lihavuusajatus on yksi etappi matkallani, valitettavasti niistä jokainen on vain vienyt minua kauemmas määränpäästäni. Niin kauas, että nyt joudun huokailemaan jo valmiiksi loputtomalta tuntuvan tien edessä.
Pitkällä aikavälillä matkani on siis ollut vaiherikas ja toistunut päivästä toiseen. Toisinaan olen yrittänyt laihduttaa, toisinaan lopettaa kaikki toiveenikin laihtumisesta. Ensimmäistä kertaa nyt alan kuitenkin tuntea, että määränpääni, olkoonkin tuntematon, voisi olla joskus tavoitettavissa - eikä vain unelmissani.
Ensimmäisen kerran, kun puhutaan lähimenneisyydestä, painonpudotusajatukseni lähti liikkeelle joskus viime syksynä (?), kun luin äidiltä lainaamastani KG-lehdestä toimittaja Annakaisa Vääräniemen haastattelun. Sittemmin kävin tutustumassa myös hänen, nyt jo päivittymättömään, blogiinsa. Vääräniemen tarina ja hänen rohkeutensa kertoa siitä tekivät vaikutuksen, kipinä syttyi minussakin. Syksyllä luin paljon myös karppauksesta ja ajattelin, että helpostikos minäkin nyt vaihtaisin aamumurot pekoniin ja niin edespäin. Tammikuussa koitti totuuden hetki: karppikokeilu. Motivaatio tyssäsi kuin seinään mutta ajatus painonpudotuksesta jäi kytemään.
Sitten noin vain eräänä toukokuisena päivänä perustin blogini. Ajattelin, että vaikka määränpäätä en vielä tiedäkään, matkapäiväkirjasta tuskin on haittaa. Ensimmäistä kertaa aion olla lempeä itselleni, hyväksyä virheet - toistuvatkin. Nyt voisin esimerkiksi julistaa, että huomenna maanantaina alkaa Uusi Elämä. Sen verran aktiivisesti olen nimittäin säheltänyt syömisteni kanssa. Mutta ei, ei huomenna ala mikään Uusi Elämä vaan tämä sama vanha jatkuu. Tämä sama vanha elämä ja sama projektini, matkani, joka on jo kiemurrellut sen verran ettei säikähdä uusistakaan mutkista. Askellukseni, matkantekoni on hidasta, mutta ehkä pienetkin saavutukset ovat tärkeitä todettaviksi:
Vuosi sitten ostamani ja silloin oikeankokoiset farkut, jotka huhtikuussa kiristivät pahasti, eivät eilen kokeillessani olleetkaan aivan yhtä tuskaisesti päälle puettavat. Syitä voi olla monia, mutta uskottakoon nyt hetkellisesti, että jotakin on tehty oikein.
Tämän blogini aikana en ole vielä syönyt yhtäkään sipsiä. En edes niitä herkullisimpia, joita alkukeväästä saattoi mennä kaksi tai kolmekin pussia viikossa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)