Travelleri minäkin

"Matka on määränpäätä tärkeämpi."
Yllä olevan sitaatin kuulee milloin missäkin yhteydessä. Painonpudotuksen tai -hallinnan yhteydessä se saa välillä irvokkaita sävyjä. Miksi minun pitäisi nähdä lukuisat herkkuihin lankeamiset, itsetunnon karikot, kasvavat vaatekoot tai ruoka-ahdistukset tärkeinä, vaikka määränpään, itselleni sopivan painon, joskus saavuttaisinkin? Eikö silloin tärkeintä ole paino, jossa tunnen oloni hyväksi? Enkö silloin voi päästää irti näistä toivon ja epätoivon sotkuisista langanpäistä, jotka painonpudotustani ympäröivät? Vaikka kyseenalaistan jo kliseeksikin kuluneen lausahduksen, uskon siihen kuitenkin - suurimmaksi osaksi ainakin.

Pullero pieneksi -projektin määränpää on vielä tuntematon. En ole asettanut kilo- tai kokotavoitteita, vaan ensisijaisesti tähtään sellaiseen olotilaan, jossa olen itseeni tyytyväinen. Matka määränpäähäni on siis mitattavissa paitsi tiputetuissa (kilo-)grammoissa, myös tehdyssä henkisessä työssä. Toivon kyllä painavani joskus alle 100 kiloa. En vain tiedä, riittääkö se tai pääsenkö tuohon määränpäähän.

Vaikka tarkkaa määräänpäätä en vielä tiedä, matkalla tiedän jo olevani. Oikeastaan matkani on alkanut jo pari vuosikymmentä sitten. Tiedättehän sen hetken, kun kuulee jostakin ystävän ulkomaanreissusta tai näkee televisiossa matkatoimiston mainoksen tai näkee internetissä kuvan jostakin ihanasta matkakohteesta, ja samalla hetkellä on varma, että itsekin täytyy päästä matkustamaan? Hetki on pieni ja ohikiitävä ja kun aikanaan makaa palmujen alla aurinkorannalla tai kipuaa Eiffel-torniin, ei ehkä muistakaan sitä liikkeelle sysännyttä tovia elämästään.

Kun olin ensimmäisellä luokalla koulussa, kuljin kerran kotimatkalla linja-autopysäkin ohi. Pysäkillä seisoi vanha nainen, ihan ystävällinen sellainen, joka katsoi minua pitkään hymyillen ja sanoi: "Sinäpä olet riski likka." Hämmennyin, koska en tiennyt, mitä "riski" tarkoittaa. Kotona en kertonut linja-autopysäkin mummelista, mutta kysyin äidiltä, mitä uusi, ihmeellinen sana tarkoittaa. Äiti ei tiennyt kontekstia ja suomensi sanan "lihavaksi". Jos äiti olisi tiennyt keskustelustani vieraan vanhuksen kanssa, hän olisi aivan varmasti keksinyt toisenlaisen selityksen. Äiti ei kuitenkaan arvannut kyselyni taustoja, joten seitsemänvuotiaana tajusin olevani lihava ja aloitin matkani itseni hyväksymiseksi.

Tähänastinen matkani on ollut leimallisesti polku, jossa kertyneet kilot ja itsetuntoni risteävät. Kaksi polkua, joilla ei saisi olla mitään tekemistä keskenään, mutta joiden risteyksestä löydän itseni yhä uudelleen ja uudelleen. Olen liian elämännälkäinen jättäytyäkseni täysin kilojeni vangiksi, mutta vapaa en ole - en todellakaan. Ajattelen lihavuuttani päivittäin ja mitä erilaisimmissa tilanteissa. Töissä istun toimistotuoliin, jonka jousista kuuluu meteliä tuolista noustessani - olenhan lihava! Kaikki ystäväni ovat löytäneet elämänsä miehet mutta itse en uskalla edes lähestyä ketään romanttisessa saati seksuaalisessa mielessä - olenhan lihava! Kaupassa huomaan sillä kertaa ostaneeni kaikkea muuta paitsi vihanneksia ja hedelmiä ja huomaan miettiväni, kuinka kassa tai muut kassalle jonottavat asiakkaat tuomitsevat minut mielessään - olenhan lihava! Jokainen lihavuusajatus on yksi etappi matkallani, valitettavasti niistä jokainen on vain vienyt minua kauemmas määränpäästäni. Niin kauas, että nyt joudun huokailemaan jo valmiiksi loputtomalta tuntuvan tien edessä.

Pitkällä aikavälillä matkani on siis ollut vaiherikas ja toistunut päivästä toiseen. Toisinaan olen yrittänyt laihduttaa, toisinaan lopettaa kaikki toiveenikin laihtumisesta. Ensimmäistä kertaa nyt alan kuitenkin tuntea, että määränpääni, olkoonkin tuntematon, voisi olla joskus tavoitettavissa - eikä vain unelmissani.

Ensimmäisen kerran, kun puhutaan lähimenneisyydestä, painonpudotusajatukseni lähti liikkeelle joskus viime syksynä (?), kun luin äidiltä lainaamastani KG-lehdestä toimittaja Annakaisa Vääräniemen haastattelun. Sittemmin kävin tutustumassa myös hänen, nyt jo päivittymättömään, blogiinsa. Vääräniemen tarina ja hänen rohkeutensa kertoa siitä tekivät vaikutuksen, kipinä syttyi minussakin. Syksyllä luin paljon myös karppauksesta ja ajattelin, että helpostikos minäkin nyt vaihtaisin aamumurot pekoniin ja niin edespäin. Tammikuussa koitti totuuden hetki: karppikokeilu. Motivaatio tyssäsi kuin seinään mutta ajatus painonpudotuksesta jäi kytemään.

Sitten noin vain eräänä toukokuisena päivänä perustin blogini. Ajattelin, että vaikka määränpäätä en vielä tiedäkään, matkapäiväkirjasta tuskin on haittaa. Ensimmäistä kertaa aion olla lempeä itselleni, hyväksyä virheet - toistuvatkin. Nyt voisin esimerkiksi julistaa, että huomenna maanantaina alkaa Uusi Elämä. Sen verran aktiivisesti olen nimittäin säheltänyt syömisteni kanssa. Mutta ei, ei huomenna ala mikään Uusi Elämä vaan tämä sama vanha jatkuu. Tämä sama vanha elämä ja sama projektini, matkani, joka on jo kiemurrellut sen verran ettei säikähdä uusistakaan mutkista. Askellukseni, matkantekoni on hidasta, mutta ehkä pienetkin saavutukset ovat tärkeitä todettaviksi:

Vuosi sitten ostamani ja silloin oikeankokoiset farkut, jotka huhtikuussa kiristivät pahasti, eivät eilen kokeillessani olleetkaan aivan yhtä tuskaisesti päälle puettavat. Syitä voi olla monia, mutta uskottakoon nyt hetkellisesti, että jotakin on tehty oikein.

Tämän blogini aikana en ole vielä syönyt yhtäkään sipsiä. En edes niitä herkullisimpia, joita alkukeväästä saattoi mennä kaksi tai kolmekin pussia viikossa.